Espanja: Nerjaan!

Nerjaan

Maasta maahan ja maassa maan tavalla.. saarelt saaree mä sukellan pinnan alla..

Espanjaan. Tai, Espanjassa. Reissua reissun perään. Nuorenahan pitää nähdä ja kokea, vai miten se menee.

Olen itseasiassa ensimmäistä kertaa Espanjassa. Italiassa on tullut käytyä seitsemän kertaa ja Ranskassakin viisi. Mutta nyt vasta Espanja. 

Tässä muuten maat, joissa olen käynyt: 

1. Suomi
2. Ruotsi
3. Viro
4. Norja
5. Tanska
6. Hollanti
7. Belgia
8. UK
9. Irlanti
10. Sveitsi
11. Itävalta
12. Italia
13. Ranska
14. Saksa
15. Unkari
16. Espanja
17. Croatia
18. Egypti
19. Kanada
20. USA
21. Thaimaa

Tämän reissun ideana ei ole vaellukset, vaan olen matkassa kahden parhaan ystäväni kanssa. Niin sanotulla lomalla. Hirveästi en tule kertomaan nähtävyyksistä enkä siitä miltä paikalliset kirkot näyttävät. Pikemminkin miltä paikallinen olut maistuu, ranta näyttää ja aurinko tuntuu. 

Järkkärin raahasin kyllä mukaan, mutta luulen että menen rikkinäisen iphonen kameralla tämän reissun enimmäkseen. Tai, pitäähän tytöille kunnon Instagram-kuvat saada. 

Paljon mieluummin kirjoittaisin jostain "järkevästä" ja en tekisi tästä "massan mukana menevän nuoren naisen dokausreissublogia", mutta minkäs teet. Ainakaan en liitä tähän mitään "Espanjan paras meikki"-tutorialeja. TAI "best beach workouts"-osiota.

Marijan olen tuntenut ensimmäisestä luokasta asti. Olemme kulkeneet lukuisat ala- ja ylämäet yhdessä. Ella liittyi koplaan vasta ysiluokalla: ihan hyvä suoritus tulokkaaksi ;) Rakkaimpia ystäviäni siis.

Eilen oikeastaan koko matkustuksen ajan SAS:in lounge-tilasta Ellan vanhempien asuntoon Nerjaan Marija valitti huonosta olostaan. Basic Marija joka kerta, kun jonnekin pitäisi lähteä. Tilanne eskaloitui kuitenkin aamukolmen herätykseen: Marija hytisee paikallaan, itkee ja yrittää selittää huonoa oloaan. Seuraava ohje oli soittaa 112, kun alkanut oksentelu ei helpottanut ja koko kroppa tärisi kuin luistin huonolla jäällä. Tähän myös itse heräsin, kun sänky liikkui Marijan mukana. 

Klo 3:22 puhelu lähti 112:een. Klo 3:24 saatiin joku linjan toiseen päähän, joka ymmärsi edes muutaman sanan Espanjaa. Seuraavat PUOLI TUNTIA yritimme selittää osotteiden kera, missä olemme ja mitä on sattunut. Ainoa kysymys jota meiltä kysyttiin oli ”which floor are you in?” 

Like yes, that’s the most important thing you need to know right now? How about some help please? Tämä kysyttiin lukuisia kertoja. Klo 3:54 linjan toisessa päässä sanottiin ”take a taxi, ambulance doesn’t go that far.” MITÄ?! 

Taksin tultua taksikuski minuuuuuttien ajan jankkasi meille, että jos taksiin oksentaa niin se maksaa. Ja että ymmärretäänhän me tämä nyt varmasti. NO KYLLÄ, VOIDAANKO NYT MENNÄ?? 

Lopulta ensiapuun päästyämme Marijan olo oli jo helpottanut, vaikka kuume olikin noussut yli 39 asteen. Jonkun piikin punapukuinen täti pisti Marijan peppuun ja sanoi, että kyseessä on virus. Vaikka olemme kyllä melko varmoja, että kyseessä oli ruokamyrkytys... 

Conclusion: jos meillä olisi ollut kuolemaa tekevä ystävä, häntä ei enää olisi. 

Nyt kaikki on ok. 

Tai, onnistuin tiputtamaan/kaatamaan rautaisen sängyn varpailleni eilen ennen tätä kaikkea ja nyt epäilen, että joku varpaista on murtunut. Ihan mustana koko varpaiden yläpuolella oleva osa. Mutta tää nyt on vaan pikkujuttu. Loma alkakoon!

Tänään makoilimme auringossa (vaikka kuinka sanoimme Marijalle että ehkä ei oo hyvä idea, kun kuumetta kuitenkin aika paljon ollut muutama tunti sitten...mutta minkäs teet jästille). Rusketusraitoja tänne tultiin hakemaan.

Nyt suunnitelmissa on kokeilla mahdollisimman montaa erilaista drinkkiä: sellaista mihin meillä Suomessa ei olisi ikinä varaa. 

Oikeastaan en voi sanoa "nyt", koska sellaista käsitettä emme tiedä tällä lomalla. Ainakaan Marija ei tiedä, hitto että voi naisella kestää! Tuntuu kuin olisin mies! 

Kerkesin käydä suihkussa, laittautua, pukeutua ja kirjoittaa blogitekstin: Marija ei vieläkään ole valmis. NYT lähden!

V

Norja: Niin kuin Suomi, mutta vuorilla. Kotona.

Tuntuu uskomattomalta

...olla taas kotona. Tai oikeastaan uskomattomalta ajatella missä juuri oltiin. Kyllä oma sänkykin tuntuu aika uskomattomalta, mutta sainkin nauttia siitä vain pari yötä. Huomenna lähden Espanjaan!

Tässä teille pelkällä tekstillä pilattu viimeinen kirjoitukseni.

Kolme viimeistä päivää, jotka menivät valoittaen auton takapenkin ja nukkumalla kaikki elämän univelat pois, oli ehkä puuduttavinta reissaamista koskaan. Edes taannoin Thaimaan pienellä lentokentällä vietetyt 32h eivät vedä vertoja näille 72 tunnille. Joista osa kyllä nukuttiin Airbnb:ssä ja leirintäalueella. Mikä huokaus kun pääsin kotiin. Mutta hei, nyt tiedän, millaisiin asentoihin saan itseni kahden koiran kanssa väännettyä nukkumaan! 

(Omassa autossa meillä on normaalisti koirille häkki takakontissa. Tällä reissulla: Takakontin ollessa täynnä, koirien matkustuspaikkana toimivat meillä siis takapenkki sekä takapenkkien jalkatilat. Urho vietti keräunensa enimmäkseen jalkatiloissa, Hertta mun vieressä. Vaikka kuinka tekisi mieli pitää koiraa koko ajan turvavyössä, on se mahdotonta noin pitkillä matkoilla jos meinaa itsekin haluta liikkua ja suoristaa raajojaan. Not the safest I know, mutta ei sitä voi aina pumpulissa elääkään.)

Hertta viekussa, Urho jaloissa

(Ensi kerralla en lähde reissuun vanhusten kanssa. Heh.) Ainoa syy miksi sanon näin tulee tässä. Kannatan melkeinpä itse enemmän sitä, että ajaa vaan suoraa putkea kotiin jos on useampi kuski. Menee vähemmän päiviä hukkaan. Ei me näinä 3 päivänä pysähdytty nimittäin mitään ihmettelemään vaan syötiin, ajettiin ja nukuttiin. Okei, ensi kerralla haluan myös telttailla ja oikeasti viettää kaiken ajan keskellä luontoa.

Pisteet Iin leirintäalueelle. Iin sillat taisi olla nimeltään tarkemmin. Todella siistiä, vieressä Iijoki sekä mielenkiintoinen puisto täynnä vielä mielenkiintoisempia taideteoksia. Juoksimme Urhon kanssa puiston ympäri illalla 7,5 kertaa, koska vuosimme(deellä vai ässällä?) energiaa yli reunojen. Oli varmaan meihin hermostumisen ainekset olemassa. Oliko? (Karin?) Sen lisäksi vielä uimme yhdessä ekaa kertaa koskaan Urhon kanssa. Hän oli todellakin hämillään, aluksi oli ehkä pieni hätä että mitä tää mun ihminen oikeen duunaa, mutta aika nopeasti Urpo tajusi, että ei ole hätää. Ihmisiä pysähtyi katsomaan meidän touhuja. Saattoi johtua myös siitä että loikin jokeen vaatteet päällä. 

Mitä nyt

Kamat on purettu ja seuraavaa reissua varten alettu pakkaamaan. Hertalle täytyy käydä ottamassa matolääkekuurin viimeinen lääke ja Urhon kuuria jatkaa. Kummallakin koiralla siis oli käytössä 28 päivän sääntö loishäätöä varten. Lisätietoa siitä löytyy tästä 

En voi tehdä mitään muuta kuin suositella Lofootteja kaikille kiinnostuneille. Toivottavasti olen myös siltä kuulostanut näissä teksteissä :D Kiivetkää niin monelle vuorelle kuin jaksatte ja on aikaa! Jokainen rakko jalassa ja ketutuksen tunne puolivälissä on huiputuksen arvoinen! Maisemat pysäyttävät sydämen ja saavat mielen sekä sielun lepäämään. Miten kliseeltä se kuulostaakaan. 

Norjaan aion taatusti palata. Aloin jopa miettimään, että jos lähtisinkin sinne töihin talveksi... Onneksi vuoret eivät minnekään katoa! Olisipa vaan meillä vuoria. Muuten olen kyllä ihan true Suomifani.

Mielelläni jatkaisin kirjoittamista tulevista reissuistani. Siksi haluaisin kuulla, mikäli olet lukenut tekstejäni, oletko pitänyt niistä? Mitä odottaisit enemmän/vähemmän? Perinteinen ala-asteen palautekysely. Kommentoikaa alla olevaan kommenttikenttään! :)

--------------------------------------------------------------------

Olisinpa saanut kokea tämän reissun myös toisen siskoni kanssa. Toivon, että hän nautti siitä pilvenreunalta katsoen yhtä paljon kuin me. Joku päivä nautitaan niistä maisemista sieltä korkeimmalta huipulta, toistaiseksi jatkan sitä ilman sinua. 

Rakkaudella siskosi, joka jatkaa liian aikaisin loppunutta seikkailuasi <3

V

Norja: Reinebringen ja paluumatka

Eiliselle ei oikeastaan ollut mitään suunniteltua ohjelmaa. Olin puhunut yhden ruotsalaisen porukan kanssa, jos kiipeäisimme yhdessä Reinebringenille. Oltiin siis viestitelty netissä. He kuitenkin pari tuntia ennen lähtöä peruivat muuttuneiden suunnitelmien takia. No, päätin lähteä silti ja ihan kahdestaan Urhon kanssa. 

Olen reissun edetessä laiskistunut kuvien oton suhteen, joten tältä päivältä vain muutama räpsy. Juhalle jäänyt kuvauksen kunnia :)

Reinebringen

Ehkä Lofoottien yksi suosituimmista huiputuksista. Reitti on todella huonossa kunnossa, paljon irtokiviä ja en halua edes kuvitella millainen se on sateella. Tämän vuoksi reittiä ei edes suositella kiivettäväksi: reitin alussa on varoituskyltit. Reittiä on kuitenkin v. 2016 alettu kunnostamaan sillä sen suosio ei huonosta kunnosta huolimatta ole laskenut. 

Pituus N. kilometri suuntaansa

Huipun korkeus 448m

Kesto Noin pari tuntia 

Mukaan -

Polku Helppo hahmottaa

Vaikeusaste Mielestäni matka tuntui lyhyeltä, mutta reitti on melko vaarallinen (jyrkkä, irtokivet)

Jonkun toisen turistin ottama kuva meistä

Urhon kanssa on todella helppo mennä kahdestaan, kun hänellä ei ole kiire Hertan perään. Plus Urhon kanssa mennään lujaa. Aurinko porotti suoraan reitille ja pelkäsin välillä, että Urhon on kohta huono olla. Pysähdeltiin välillä varjoon ja annoin hänen maata viileällä nurmella. 

Kesken matkan kolme ruotsalaista meni meistä ohi ja vuorotellen me heistä. Sitten tajusin, että nämähän ovat ne kolme kenen kanssa mun piti alunperinkin tämä reitti kiivetä! Juteltiin pariinkin otteeseen, lähinnä Urhosta ja varmasti me kaikki mietimme, että onkohan tuo nyt se kenen kanssa puhuttiin... Huiputuksen jälkeen selivisi, että he olivat todella he ja kovasti olivat pahoillaan, sillä heidän suunnitelmansa olivat menneet ihan sekaisin. ;D

Sovittiin myöhemmin, että nähdään vielä illalla meidän kaikkien viimeisen illan kunniaksi. 

Nusfjord

Pienten päiväunien jälkeen suuntasimme katsomaan vanhaa kalastajakylää. Oli laskuveden aika, joten kylä näytti vähän hassulta (talot veden päällä). Sisällä pyöri video siitä, miten turskat perataan ja kuivataan ja vanhaa kuvaa siitä miltä kylä näytti vuosikymmeniä sitten. Lokit rääkyivät niin lujaa, että luulin kylässä olevan paljon huutavia lapsia. En myöskään koskaan ollut ennen nähnyt lokin pesiä talon ikkunalaudoilla. No, nyt näin senkin ja vihaan lokkeja entistä enemmän. Olin liikenteessä shortseissa ja ulkona oli ehkä +10. En oikeastaan pystynyt keskittymään kylän ihailuun, mutta. No. Ihan kiva se oli?

@Juha 

@Juha

Kylän jälkeen Karin ja Juha kävivät testaamassa Atlantin aallot. Itse olin niiden shortsien kanssa hillumisen jälkeen niin jäässä, että tuulikin tuntui viilloilta iholla. Onneksi tässä nyt vielä ehkä kerkiää...ja jos ei, niin siinäpä tekosyy tulla takaisin!

Illalla ajelin takaisin Reineen ja siellä sitten istuskelin yöhön asti Urhon ja kolmen ruotsalaisten kanssa. En ole pitkään nauranut niin kippurassa! Yhdellä heistä oli todellakin omat mielipiteensä suomalaisista. Kuulemma meidän opetussuunnitelma on perseestä olemme kaikki vain Koskenkorvan perään ja istuskelemme saunoissamme juoden sitä vihaisina. Hän luuli myös, että saamme kaikki Suomessa valtiolta perustuloa. (sen testin takia joka toteutettiin 2000 suomalaiselle..) Siinä vänkäsin sitten koko illan hänen kanssaan, että ei. Ruotsalainen ei kyllä millään antanut periksi. Luulee varmaan vieläkin niin. He olivat hyvin ihmeissään Urhosta, miten hyvin hän tottelee ja jaksaa niin nuoreksi. Ainoa lause jonka he osasivat lukuisien kirosanojen lisäksi suomeksi oli "ei saa peittää" , joka lukee kuulemma jokaisen patterin päällä.

Kello kaksi yöllä, takaisin kämpille ajellessani ulkona näytti tältä. Oli pakko pysähtyä. Aurinko tummien pilvien takana, melkein tyyntä, taas ne tummat siluetit tällä kertaa vain puolikkaista vuorista. Kylmät väreet. Ketään ei tullut paluumatkalla vastaan.

Paluumatka

Tänään sitten lähdimme ajelemaan kohti kotia. Sad. Niiiiin paljon jäi näkemättä tai pikemminkin kipuamatta! Tänään Airbnb pienessä kylässä nimeltä Gratangen. Ylivoimaisesti paras Airbnb tähän mennessä. Pieni punainen mökki niin uniikisti ja "hipsteristi" sisustettuna. Tuntuu kuin olisin jossain tuhansien tykkäyksien hippi-instagramkuvassa. Saatanpa lainata täältä ideoita omaan sairaalaseinäkotiini. 

Norja: Auton korjausta ja Festvågtinden

Auton korjausta

Toissapäivänä lähdimme korjaamaan autoa Svolværiin. Toinen takajousista oli poikki oikeastaan jo muutaman päivän ajan. No,  kai se tällainen reissu on autollekin raskas.Svolværissa kulutimme aikaa syömällä (paras fish n chips ever @Du Verden). Aurinko alkoi porottamaan niin kuumana, että melkeen jopa hikoili. Varjossa sitten tosin melkein satoi lunta..

Koirien mielipide auton korjauksesta

Auton selvittyä ylikalliista hoitotoimenpiteistä jatkoimme matkaa ehkä reissun suosikkikylääni Henningsværiin. Pieniä katuja, pieniä taloja, maalauksia seinillä, käsityökauppoja, kahviloita.. Söin siellä elämäni parhaimman korvapuustin. Siellä osui silmään se, että monella oli kiipeilykamat kannossa: ilmeisesti siis suosittu alue sille. 

Henningsvær Festvågtindeniltä

Festvågtinden

Juteltuani erään paikallisen kanssa, päädyimme nousemaan vielä vuorellekin. Festvågtindenille. 

Pituus  1,5km/suunta
Huipun korkeus 541m
Kesto No, kuljimme hyvin eri tahtiin tämän reitin. Kahdestaan Urhon kanssa olisimme menneet reitin varmaan muutamassa tunnissa. Välissä kuitenkin pysähdyin uittamaan koiria ja odottelemaan siskoani <3 Meillä meni neljä tuntia reittiin.
Mukaan vettä
Polku Hyvin selkeä, paikoittain jyrkkä

Auts mikä ylivalo, mutta nuo siluetit..

Puolessa välissä matkaa on ihana kirkasvetinen lampi. Ja maisemat ylhäällä taas kerran älyttömän hienot. Jokaisella huipulla olen vain pysähtynyt katsomaan horisonttiin: miten kaunis se on vuori-siluetteineen. Irtaannuimme koirien kanssa Juhasta ja Karinista alastulomatkaksi, meillä meni alasmenoon yhteensä puoli tuntia.  Tästä tajusin miten ketteriä nuo otukset oikeasti ovat. Vastaantulevistakin usea pysähtyi ihmettelemään, miten nätisti koirat tulevat mukana. 

@Juha

Illalla pysähdyimme katsomaan keskiyön aurinkoa. Suosittelen, todella maagista seistä rannalla keskellä yötä ja aurinko sen kuin möllöttää. Olimme perillä kämpillä todella myöhään. Söimme aika todella-hyvältä maistuvat itsetehdyt yöhodarit ennen klo 1:00 nukkumaanmenoa. Kas kummaa, kuinka uni nappasi nopeasti mukaansa.

@Juha

Norja: Stortinden ja rakkaus vuoriin

Tänään piti lähteä pitkälle vaellukselle vuorelle, joka näkyy itseasiassa meidän kämpin ikkunasta. Se on alueen (Flakstadøya) toisiksi isoin vuori, mutta korkein huippu, jonne pääsee ilman helikopterikyytiä. Idean tän reitin kiipeemiselle Juha vissiin vaan sai nähtyään kuvan huipulta. Kaikki kuvat Juhan ottamia.

Stortinden

Pituus n. 9km

Huipun korkeus 864

Kesto Autolta autolle sisältäen syömiset ja ihmettelyt 8,5h

Mukaan Lounas, eväät, tuulitakki ylös, reitti (gps), vettä (ei täyttömahiksia)

Polku Olematon, välillä havaittavissa jotain polun alkua noin 3 metriksi. Ehdottomasti GPS mukana tai pitää todella hyvin opeteltu reitti.

Vaikeusaste Vaikea

Okei, eli tää reitti ei todellakaan oo korkeanpaikankammoisille. Koko lähtö on jyrkkää nurmea, tai nurmikon, sammalen ja suon sekoitusta. Seassa myös kiviä ja kengälle sopivia onkaloita. Tätä siis vähän alle puolet matkasta ylös, ja kyllä, kaikkia neljää raajaa käyttäen. Reitille ei suositella koiraa mukaan, mutta ajattelin että onhan Urhon nyt oltava ensimmäinen sen huipun huiputtanut koira. Hertta jäi Karinin kanssa kämpille viettämään prinsessapäivää. Me äijät lähdetiin kiipeemään.

-

Nurmen jälkeen alkoi kivisempi osuus jyrkkine ja terävine reunoineen. En ole eläissäni pelännyt niin paljon. Mitään. Ikinä. Itseni tai koirani puolesta. Yksikin väärä askel niin jompi kumpi olisi ollut lähtöpisteessä. 
Ainiin, juuri ennen harjanteelle pääsyä päästin Urhon HETKEKSI irti, koska oli niin jyrkkää. No tietenkin sillä hetkellä jokin hiton kyyhky lähti lentelemään edestakaisin edessämme pitkin jyrkännettä ja Urho perässä. Tämä on se tilanne josta kerroin, että mikään keino ei toimi Urhon huomion saamiseksi. Ei vaikka kuinka aluksi ravistelet namipussia ja huudat iloisella äänellä, ei vaikka se vaihtuu pikkuhiljaa epätoivoiseksi perkeleen rääkymiseksi. Vuodatin jo pari kyyneltäkin, kun suljin silmäni ja kuvittelin että Urhon matka oli tässä. Sieltä herra kuitenkin tyytyväisenä kipitteli takaisin, kun lintu keksi lähteä muualle. 

Lounaasta nautittiin luksusmaisemissa. Luulimme, että huippu näkyy jo edessämme, mutta näin luulimme vielä ainakin kerran tuon jälkeenkin. Olimmekin vasta noin puolessa välissä matkaa. 

Sen jälkeen eksyimme reitiltä, päädyimme oikeastaan todella vaaralliselle alueelle. Sieltä ei edes mitään kuvia ole, sillä keskityimme vain kiipeämiseen. (Siitä olisi voinut mielellään kiivetä, mikäli olisi ollut valjaat ja joku varmistamassa..) Nyt te koiraihmiset pidätte mua mielipuolena, mutta Urholle tämä kiipeäminen oli kyllä kaikista helpointa. Ja Urho oli edelleen minussa koko ajan kiinni, eli jos jompi kumpi ois livenny ni olis ollut yhteinen lähtö ;D No ei vaiskaan, näin oilisin saanut Urhon "pelastettua" ja mikäli itse olisin pudonnut, niin klipsi irtoaa lantioltani melko helposti painamalla.

Harjanteen jälkeen näimme vihdoin oikean huipun. Ja sinne päästyämme... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Tuskin tulen mitään vastaavaa ikinä näkemäänkään. Horisontissa näkyivät mantereen vuoret, toisessa suunnassa valkoiset rannat ja turkoosi vesi, Lofoottien jatkumo, valkoisia huippuja, lempeä tuulenvire kasvoilla. Ja pudotus. Apua! Koko huipullaoloajan istuin nojaten isoimpaan kiveen Urho kainalossa. Jaloissa pieni tutina edelleenkin, ajattelin että miten ihmeessä pääsemme täältä alas, jos kontillaan on pitänyt ylöskin kiivetä?! 

Alas mentäessä nauroimmekin Juhan kanssa sitä, että montakohan kertaa kysyimme "Tultiinkohan me tästä?" ja "Muistaksä tätä kohtaa?". Paluumatkalla huomasimme myös, että reittiä oli ainakin jokunen vuosikymmen sitten yritetty merkata punaisella maalilla. Näihin punaisiin kiviin törmäsimme ehkä 4 kertaa. Eli vielä kerran, jos tälle reitille joskus lähdet: ÄLÄ luota maastoon, suosiolla kepsi mukaan.

Valehtelematta, mielipuolisin tekoni koskaan. Ja silti ajattelen: Minne sitten? Koska pääsen palaamaan tänne? Norja on kuin Suomi noin muuten, + vuoret. Mikä on sen täydellisempää? Miten niin rakastuin tähän maahan ja maisemaan? 

Pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat oikeastaan kaikki kiittivät autoon päästyämme. Ei tarvinnut enää pelätä, reppu pois selästä, pepulla laskin suuren osan nurmesta alas tullessa, polvet ottavat nyt joka vaelluksella millä vaan alastulolla eniten kipeää. No, varpaat nyt ehkä selvisivät kuitenkin ihan ehjänä. 

Reitistä teki vielä ainutlaatuisemman se, että siellä ei ollut muita. Eikä edes jälkeä muista. Sieltä ei edes nähnyt muita, kun mentiin niin korkealle! Reitti oli kuitenkin hyvin haastava, joten ilman kokemusta tai rankkojen päivien jälkeen en voi suositella sitä kenellekään, vaikka maisema olikin breath taking. 

Koira ja ihminen ovat silmät ristissä valmiita seuraaviin seikkailuihin. Urho on kyllä reipas ja ketterä. Montakohan huippua eri puolilla maailmaa me vielä yhdessä huiputetaan? ;)

Norja: Boulderit

Boulderointipäivä

Aamulla ajoimme rannalle nimeltä Uttakleiv. Tarkoituksena siis mennä bouldaamaan muutama reitti. Niinhän Juha tekikin. Minä en... En edes päässyt neloseksi merkattua reittiä ylös. Saatika edes alkuun! Ei yhtään painava olo! :D Reitit olivat kyllä upeilla paikoilla. Taas kerran, sanattomaksi vetää. Koko päivän meitä kiusasivat matalalla olevat pilvet...tai sumu. Urho vietti aamun autossa, rannalla vapaana seikkailevien mielipuolisten lampaiden takia. Hertta sai olla matkassa mukana, onhan hän nyt sentään prinsessa!

Tarkoituksena oli mennä myös surffaamaan Atlantille. No, sinne asti en päässyt, vaikkakin aika lähelle. Kävin tapaamassa tutustumaani paikallista kyseisellä rannalla ja totesin, että tulen jäätymään + ei ollut ilmeisesti mikään paras keli koko puuhaan. Tapasinpahan uusia tyyppejä, myös suomalaisia! Suomalaisia surffareita harvemmin näkee, joten saanko vetää nyt jonkun kohdan joltain listalta yli? Elämä vaikutti aika huolettomalta, pieni kateus jopa pääsi iskemään.   Kunnes muistin, missä itse olen ja mitä tekemässä :)

Illalla kävimme vielä toisella boulderipaikalla kiipeämässä. Sainpahan vähän oikeaa makua kiipeilystä tälle päivälle, 6A suoritettu vaikkakin seisomalähdöstä. Juha oon ehkä vähän kateellinen sulle, miten uskallat? Noista kun putoaa ja alla on metri kertaa alle metrin patja suojaamassa, niin ei voi kaikki jäsenet pysyä ehjänä. 

Tulipahan testattua. Siis ekaa kertaa bouldausta paljaan taivaan alla. Luulin, että en ole ihan mikään aloittelija enää, mutta väärässä taisin olla. Tämä on ihan oma lajinsa :)

Norja: Jos sinne Lofooteille...

Matka itse Lofooteille

Eilen matkasimme ensimmäisestä majapaikasta toiseen. Harstadista Fredvangiin. Emme siis vielä tähän asti olleet ollut Lofooteilla. 

Ensimmäinen majapaikka oli varattu Airbnb:n kautta ja siitä ei voi siis antaa muuta kuin 10/10. Mikäli joku matkaa Harstadin suuntaan, kysykää tästä paikasta, kerron mielelläni! Koiraystävällinen, puitteet, tilaa ja u p e a t maisemat. 

Matkan piti kestää alle 4 tuntia, mutta saimme siihen kulumaan yli 6 tuntia. Ajoimme Svolværin läpi. Oikeastaan pysähdyimme reissun todennäköisesti arvokkaimmalle lounaalle. Ja pulla-kahville. Fredvangiin päästyämme ostimme lähimmästä ruokakaupasta(ehkä 30km säteellä) arvokkaimman ruokakauppapussin. Tai itse pussi oli kyllä ilmainen. Wou. Illalliseksi kalapuikkoja ja seuraavat kolme päivää kanaa ja salaattia. n 70€.

Edellisen kaupungin ruokakaupan vieressä oli muuten mielenkiintoisen niminen kauppa. Sen nimi oli "Skeidar". I wonder what they sell there. 

Nyt asustelemme taas Airbnb:n kautta varatussa pienessä talossa. Kaksikerroksisessa 50-luvulle pysähtyneessä kummitustalossa. Eihän tässä mitään vikaa ole, jos ylä- ja alakerrassa mennään samaan aikaan nukkumaan. Ikkunat ovat niin lähellä lattianrajaa, että Urho näkee istuen ulos. Omistajan neuvot talon löytämiseen: "Talo on vaaleanvihreä, valkoinen ja maaliton". 

Ytresandheia

Perille päästyämme päätimme lähteä huiputtamaan lähivuoren. Omaan makuuni aika iisipiisi, jopa tylsä. Ihan sopiva iltalenkki koirille.

Pituus 2,5km

Huipun korkeus 295m

Kesto 1,5h

Mukaan -

Polku No chance to get lost

Tämä oli Karinin lempparihuiputus. Olivathan näköalat upeat, mutta jotain omasta mielestäni puuttui. Ehkä kun edelliset paikat olivat olleet niin häkeltäviä.. Hyvänä puolena se, että paikassa ei tuohon aikaan enää ollut ketään ja maasto täytti vaatimukset koirien vapaana pitämiseen: näkyvyys loputon.

@Juha

Karin naatiskelemassa @Juha

Kvalvika Beach

Tänään aamulla lähdimme heti katsomaan Kvalvika beachiä. Tämä oli oikeastaan kohde, jota katselin Instagramista aikaisemmin keväällä ja se sytytti mun matkustuskuumeen Norjaan. Odotukset olivat siis kovat, mutta luulen että ilman kurakeliäkään ranta ei olisi saavuttanut sitä mitä odotin. Rannalla oli saavuttuamme (n. 10:30) vielä 18 telttaa pystytettynä. Matkalla tuli paljon ihmisiä vastaan yöpymisvarusteet mukana, eli heitä oli ollut vielä enemmänkin. Lähtiessämme tuli vielä vastaan bussillinen saksalaisia, koristeena vuoren päälle. Kirjaimellisesti. Olisinpa ottanut kuvan, värikkäitä nonparelleja ripoteltuna sinne tänne. Olisin varmasti ollut kohteesta eri mieltä, ilman näitä ihmiskoristeita. Hyi. Ihmisiä.

Pituus n. 2km

Huipun korkeus Ei erillistä huippua, polku kulki kahden vuoren välistä, korkein nousu 200 metriin

Kesto Tällistelyineen 2+h

Mukaan Sadetakki. Muuten perus päivävarusteet.

Polku Selkeä parkkipaikasta asti. Helpohko. 

Tässä kuvassa nonparellit näkyvät Urhon takaa hyvin 

@Juha

Å

Päivällä otimme pienet päiväunet ennen roadtrippiä Lofoottien kärkeen, tai kärkeen ja kärkeen, Lofoottien autotien kärkeen. Paikan nimenä Å. Keli oli tänään illalla niin lannistava, että olimme ulkona autosta huikeat 11 minuuttia. 
Täällä ajaminen ei muuten ole mitään maailman helpointa touhua. Tiet ovat ajoittain niin kapeita, että joutuu peruuttelemaan ja pidättelemään hengitystä, kun edellä ajava auto ohittaa bussin mittarissa aivan liikaa kilometrejä/h. 

Lofooteilla on paljon pieniä punaisia kalastajamökkejä. Lofoottien suurimmat tulot tulevat kaloista. Vähän väliä rannoilla näkyy kuivattuja turskan päitä, roikkumassa nipuissa. Ensireaktio hyi, autosta ulos kuvaamaan astuessa hyi. Pakkohan näitä turskakkeita oli kuitenkin pysähtyä kuvaamaan. Jengi täällä oikeasti syö niitä "as a snack".

En suosittele menemään kalojen alapuolelle sateella (edes kuvaamaan), saat kalalientä niskaasi ja haistat kalat vielä illallakin.

Huomenna menen kokeilemaan arktista surffausta, Karin ja Juha eivät tähän jostain syystä suostu. Itkeäkö innostuksesta vai tulevasta lannistumisesta omaan suoritukseensa? 

Mielenkiintoista. 

V