Norja: Stortinden ja rakkaus vuoriin

Tänään piti lähteä pitkälle vaellukselle vuorelle, joka näkyy itseasiassa meidän kämpin ikkunasta. Se on alueen (Flakstadøya) toisiksi isoin vuori, mutta korkein huippu, jonne pääsee ilman helikopterikyytiä. Idean tän reitin kiipeemiselle Juha vissiin vaan sai nähtyään kuvan huipulta. Kaikki kuvat Juhan ottamia.

Stortinden

Pituus n. 9km

Huipun korkeus 864

Kesto Autolta autolle sisältäen syömiset ja ihmettelyt 8,5h

Mukaan Lounas, eväät, tuulitakki ylös, reitti (gps), vettä (ei täyttömahiksia)

Polku Olematon, välillä havaittavissa jotain polun alkua noin 3 metriksi. Ehdottomasti GPS mukana tai pitää todella hyvin opeteltu reitti.

Vaikeusaste Vaikea

Okei, eli tää reitti ei todellakaan oo korkeanpaikankammoisille. Koko lähtö on jyrkkää nurmea, tai nurmikon, sammalen ja suon sekoitusta. Seassa myös kiviä ja kengälle sopivia onkaloita. Tätä siis vähän alle puolet matkasta ylös, ja kyllä, kaikkia neljää raajaa käyttäen. Reitille ei suositella koiraa mukaan, mutta ajattelin että onhan Urhon nyt oltava ensimmäinen sen huipun huiputtanut koira. Hertta jäi Karinin kanssa kämpille viettämään prinsessapäivää. Me äijät lähdetiin kiipeemään.

-

Nurmen jälkeen alkoi kivisempi osuus jyrkkine ja terävine reunoineen. En ole eläissäni pelännyt niin paljon. Mitään. Ikinä. Itseni tai koirani puolesta. Yksikin väärä askel niin jompi kumpi olisi ollut lähtöpisteessä. 
Ainiin, juuri ennen harjanteelle pääsyä päästin Urhon HETKEKSI irti, koska oli niin jyrkkää. No tietenkin sillä hetkellä jokin hiton kyyhky lähti lentelemään edestakaisin edessämme pitkin jyrkännettä ja Urho perässä. Tämä on se tilanne josta kerroin, että mikään keino ei toimi Urhon huomion saamiseksi. Ei vaikka kuinka aluksi ravistelet namipussia ja huudat iloisella äänellä, ei vaikka se vaihtuu pikkuhiljaa epätoivoiseksi perkeleen rääkymiseksi. Vuodatin jo pari kyyneltäkin, kun suljin silmäni ja kuvittelin että Urhon matka oli tässä. Sieltä herra kuitenkin tyytyväisenä kipitteli takaisin, kun lintu keksi lähteä muualle. 

Lounaasta nautittiin luksusmaisemissa. Luulimme, että huippu näkyy jo edessämme, mutta näin luulimme vielä ainakin kerran tuon jälkeenkin. Olimmekin vasta noin puolessa välissä matkaa. 

Sen jälkeen eksyimme reitiltä, päädyimme oikeastaan todella vaaralliselle alueelle. Sieltä ei edes mitään kuvia ole, sillä keskityimme vain kiipeämiseen. (Siitä olisi voinut mielellään kiivetä, mikäli olisi ollut valjaat ja joku varmistamassa..) Nyt te koiraihmiset pidätte mua mielipuolena, mutta Urholle tämä kiipeäminen oli kyllä kaikista helpointa. Ja Urho oli edelleen minussa koko ajan kiinni, eli jos jompi kumpi ois livenny ni olis ollut yhteinen lähtö ;D No ei vaiskaan, näin oilisin saanut Urhon "pelastettua" ja mikäli itse olisin pudonnut, niin klipsi irtoaa lantioltani melko helposti painamalla.

Harjanteen jälkeen näimme vihdoin oikean huipun. Ja sinne päästyämme... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Tuskin tulen mitään vastaavaa ikinä näkemäänkään. Horisontissa näkyivät mantereen vuoret, toisessa suunnassa valkoiset rannat ja turkoosi vesi, Lofoottien jatkumo, valkoisia huippuja, lempeä tuulenvire kasvoilla. Ja pudotus. Apua! Koko huipullaoloajan istuin nojaten isoimpaan kiveen Urho kainalossa. Jaloissa pieni tutina edelleenkin, ajattelin että miten ihmeessä pääsemme täältä alas, jos kontillaan on pitänyt ylöskin kiivetä?! 

Alas mentäessä nauroimmekin Juhan kanssa sitä, että montakohan kertaa kysyimme "Tultiinkohan me tästä?" ja "Muistaksä tätä kohtaa?". Paluumatkalla huomasimme myös, että reittiä oli ainakin jokunen vuosikymmen sitten yritetty merkata punaisella maalilla. Näihin punaisiin kiviin törmäsimme ehkä 4 kertaa. Eli vielä kerran, jos tälle reitille joskus lähdet: ÄLÄ luota maastoon, suosiolla kepsi mukaan.

Valehtelematta, mielipuolisin tekoni koskaan. Ja silti ajattelen: Minne sitten? Koska pääsen palaamaan tänne? Norja on kuin Suomi noin muuten, + vuoret. Mikä on sen täydellisempää? Miten niin rakastuin tähän maahan ja maisemaan? 

Pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat oikeastaan kaikki kiittivät autoon päästyämme. Ei tarvinnut enää pelätä, reppu pois selästä, pepulla laskin suuren osan nurmesta alas tullessa, polvet ottavat nyt joka vaelluksella millä vaan alastulolla eniten kipeää. No, varpaat nyt ehkä selvisivät kuitenkin ihan ehjänä. 

Reitistä teki vielä ainutlaatuisemman se, että siellä ei ollut muita. Eikä edes jälkeä muista. Sieltä ei edes nähnyt muita, kun mentiin niin korkealle! Reitti oli kuitenkin hyvin haastava, joten ilman kokemusta tai rankkojen päivien jälkeen en voi suositella sitä kenellekään, vaikka maisema olikin breath taking. 

Koira ja ihminen ovat silmät ristissä valmiita seuraaviin seikkailuihin. Urho on kyllä reipas ja ketterä. Montakohan huippua eri puolilla maailmaa me vielä yhdessä huiputetaan? ;)